Äitiys

Äitiys.. tämä niin suuria tunteita herättävä asia. Nyt ehkä ymmärrän sen lauseen, että ymmärrät sitten joskus kun olet itse äiti. Ennen tuo lause saattoi jopa ärsyttää minua. Tarkoitan lähinnä sitä tunneskaalaa, jota äitiys on minussa herättänyt. En ole ikinä aiemmin tuntenut näin suurta pelkoa siitä, että minulle tai lapsella käy jotain. Saati näin suurta rakkautta, mitä tunnen lastani kohtaan. Äitiys on myös tuonut esiin uusia puolia itsestäni. Kuinka helposti nykyisin ajattelen, mitä muut ajattelevat tai kuinka helposti voin loukkaantua asioista.

Äitiys on mielestäni asia, jota on helppo arvostella. Aina jollain on mielipide miten joku asia tulisi hoitaa tai ei tulisi hoitaa. Olen myös huomannut, kuinka raadollisia jotkut äidit voivat olla toisilleen. Esimerkiksi facebookin ryhmissä, monet kommentoivat todella inhottavasti toisilleen. Olen itse kokenut tietynlaista huonommuutta äitinä, kun vauva itki kurkkusuorana ensimmäiset viikot, enkä pystynyt vastaamaan hänen tarpeisiin. Kävin silloin läpi kaikki mahdolliset tunteet siitä kuinka lapseni varmasti vihaa minua, enkä osaa olla äiti, kun en edes saa vauvaa lohdutettua. Toinen asia, josta olen kokenut suurtakin häpeää on imettämisen epäonnistuminen. Olenko huono äiti, kun en edes imettämään pysty? Joskus jopa häpeän sitä, että ruokin lastani julkisella paikalla tuttipullolla. Ajattelen, että mitäköhän muut minusta ajattelevat. Hassua, että teen näin, koska en ajattele muista niin. En edes kiinnitä huomiota siihen, miten kukakin lapsensa ruokkii.

Jos asiaa ajattelee järjellä, hyvähän se on, että lapsi saa ruokaa kasvaakseen. Ei sillä väliä miten se tehdään. Myöskään, se ei oikeasti tee minusta huonompaa äitiä jos lapseni itkee enemmän kuin muut. Äitiys ja väsymys saa niin monet tunteet myllertämään niin voimakkaina, että ei niihin aina järki auta. Äitiys ja raskaus on myös helposti julkisesti arvosteltavia aiheita.

Tänään kun tapasin kahden äitikaverini kanssa vauvatreffien muodossa keskustelimme juuri tästä aiheesta. Uskon, että moni äiti kamppailee väsymyksen keskellä erilaisten tunteiden kanssa omasta äitiydestään. Miksi me silti lähdemme arvostelemaan toisia, kun tiedämme kuinka pahalta ja loukkaavalta se voi tuntua. Itseasiassa en nyt keksi muuta pahempaa tapaa loukata toista, kuin arvostelu vanhemmuudesta. Keskustelimme tänään juuri siitä, kuinka jokainen vanhempi on oman lapsensa asiantuntija ja osaa varmasti arvioida oman lapsensa tarpeita parhaalla mahdollisella tavalla ja toimia sen mukaisesti. Joskus valinnat voivat olla virheellisiä, mutta sillä hetkellä tuntua juuri oikeilta valinnoilta. Vanhemmuus on vaikeaa kaikille, eikä lapsen mukana tule käyttöohjeita. Kaikki pitää opetella kantapään kautta. Jotkut pääsee ehkä helpommalla kuin toiset, eikä siitä pidä tuntea syyllisyyttä suuntaan tai toiseen.

Ehkä minunkin pitäisi lopettaa murehtiminen siitä, mitä muut ajattelevat miten lapseni syö tai itkeekö hän vai ei. Pyrin keskittymään olennaiseen, olemaan mahdollisimman paljon läsnä rakkailleni. Toivon, että kaikki muutkin vanhemmat epävarmuuden iskiessä muistaisi, olemme parhaita vanhempia juuri omille lapsillemme vaikka aina ei siltä tunnukaan.

Vastaa